keskiviikko 29. tammikuuta 2014

No ne peruslapaset


Viime postauksessa mainitsin, että aivokapasiteettini ei näin vauvanhoidon ohessa riitä mihinkään peruslapasia haastavampaan käsityöprojektiin. Ja sellaisiahan tässä on nyt sitten tikuttu, eikä niissä sinänsä olisi mitään postaamisen arvoista (harmaata Nalle-lankaa, karvalakkimalli ja meikäläisen suosikkipintaneule) – mutta kuvasinpa ne nyt kumminkin ihan siitä ilosta, että vaipanvaihdon ja imetyksen lomassa sain jotain muutakin aikaiseksi.

Sitä paitsi siinä on kyllä jotain spesiaalia, kenelle lapaset tulevat ja miksi. Tapasin joulun alla ystävääni Annaa, joka kainosti toivoi itselleen uusia lapasia: hänellä kun oli edelleen käytössä sama pari, jonka olin neulonut hänelle, kun aikanamme olimme yhdessä opiskelijavaihdossa Hollannissa vuonna 2003. Liikuttavaa, ja ihailtavan huolellista lapastenkäyttöä (itseltäni taitaa hukkua pari vuodessa).

Muistan muuten edelleen elävästi, miten hämmästyneitä samassa opiskelija-asuntolassa asuvat hollantilaispojat olivat neulomisestani. Usein olen muutenkin saanut ulkomailla osakseni pitkiä katseita, kun olen kertonut käsityöharrastuksestani. Kaiketi Suomessa tämä on keskivertoa yleisempää myös meidän alle eläkeikäisten keskuudessa.

Ja mitä muuta tänne vauva-arkeen sitten kuuluu? Olen muun muassa syönyt paljon pullaa, koska vieraita on käynyt harva se päivä ja kaikki vauvankatsojat tuovat herkkuja mukanaan (en valita). Olen käynyt pitkillä kärrylenkeillä lumisessa ja aurinkoisessa Herttoniemessä. Olen pessyt pyykkiä, täyttänyt tiskikonetta ja yrittänyt sulkea aktiivisesti silmäni pölypalleroilta nurkissa. Olen syönyt ihania lounaita hyvissä ravintoloissa Elsan nukkuessa vaunuissa – ja haarukoinut kauhealla kiireellä pakastimesta lämmitettyä pitsaa hänen kiljuessaan sitterissä.

Mietin juuri eilen, että tavallaan elämä vauvan kanssa on yhtä aikaa tosi pientä ja tosi suurta. Arki on aika kodin piiriin kääntynyttä ja omalla tavallaan yksitoikkoista. Mutta toisaalta sitä on tekemisissä maailman isoimman vastuun ja maailman isoimpien tunteiden kanssa. Se on yhtä aikaa hienoa ja hämmentävää.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Elsa sanoo hei!


Hän on Elsa, vähän päälle kolme viikkoa ja kiloa. Hänellä on isänsä nenä ja äitinsä leuka. Hän nukkuu yönsä aika hyvin ja sammuu vaunulenkillä sekunnissa. Hän on matkustanut elämässään jo Ateneumiin ja Itikseen. Hänellä on epäluuloinen katse ja paljon tukkaa. Hän on kovin hurmaava.

Tästä päivästä eteenpäin totuttelemme arkeen kaksin, kun siippa palasi töihin isyyslomalta. Vauvalogistiikka ja perusrutiinit alkavat pikku hiljaa olla hallussa, mutta kovin jännää tämä on silti vielä.

Yritän löytää jatkossa aikaa myös bloggaamiseen, vaikka käsityörintamalla aivot eivät vielä taivu mihinkään peruslapasia monimutkaisempaan ja kodin laittaminen... No, sanotaanko, että joka puolella lojuvat puklurätit eivät suoranaisesti ole mitään sisustuselementtejä.

Mutta tiedän, että kyllähän te ymmärrätte. Ja tähän kohtaan tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen hymiö. :) Tänään siihen on lupa.